Napataan nyt kevennykseksi heti alkuun pari päivän hömppäkooppia ennen kuin siirryn vuodattamaan ajatuksiani.

Suomi24 lupailee seuraavaa: Uteliaisuutesi ja levottomuutesi johdattavat sinut erikoiseen kokemukseen. Jokaista hedelmää kannattaa toki maistaa ainakin kerran.

Jaha. Kuulostaa kyllä vähän pelottavalta. Minä en nyt välittäisi mistään erikoisista kokemuksista.

Helmi heittää kehiin tällaista: Älä pysähdy nyt. Olet houkuttelevan lähellä pientä palasta taivasta maan päällä, minkä eteen olet ponnistellut. Vedä henkeä ja pinkaise maaliin. Adrenaliinisi auttaa sinua selviämään. 

Vähän on myöhässä rohkaisu. Rinssihän se on minulle ollut se pala taivasta kohta 1,5 vuotta. Tosin on mennyt viime päivinä jo sen verran kauaksi, että olen pohtinut oliko se koskaan niin tavoittelemisen arvoinen. Mutta vaikka se onkin nyt kaukana, tunnen itseäni sen verran, että jos se yhtäkkiä haluaakin yrittää minun kanssani, minä olen vielä mukana. Mutta tiedän myös, ettei se halua, joten en edes yritä pinkaista minnekään, varsinkaan jonkun höperöhoroskoopin kannustamana.

Että asiaan…

Tulipa nukuttua, simahdin jo ennen puolta yötä ja nukuin puoli kymmeneen saakka. Hyvät, katkottomat unet ja aamulla hyvä olla. Purulelu oli tehnyt omia virityksiään ja silläkin oli mennyt puolille öin, joten sain nukkua tavalliseen tapaan ihan yksin. Kovasti yritin jossain vaiheessa tyynyliinasta nuuskuttaa sen partaveden tuoksua, mutta ei siitä mitään irti saanut. Mutta miten hemmetissä voikin mies tuoksua niin hyvältä. Ihan toista kuin töissä Mr Wunderbaumin tuulahdus, joka saa minut tukehtumispisteeseen ja jää huoneeseen leijumaan vielä tunniksi sen poistumisen jälkeenkin. Purulelun tuoksun tuntee vasta kun on tarpeeksi liki. Ja en voi sitä kieltää, ettenkö haluaisi ollakin liki, painaa nenäni sen poskea vasten ja olla siinä ihan hiljaa vaikka ikuisuuden.

Minä kyllä mietin tätä tilannetta, olen löytänyt siitä myös monta sellaista piirrettä, joista en oikein tykkää ja jotka pitemmän päälle alkavat varmasti ärsyttääkin. Jokainen ärsyttävä piirre tulee esille silloin kun se on humalassa, ja valitettavasti se on sitä turhan usein. No, mikä minä olen arvostelemaan, olinhan itsekin toissailtana pienessä sievässä, mutta minulle se oli vain yksi ilta, sille ties kuinka mones putkeen. Vaikka se tuoksuukin hyvältä ja sen vieressä on ihan uskomattoman hyvä olla, vaikka se sanoo minulle kauniita asioita, katsoo silmiin ja sivelee sormillaan minun kasvojani ja pitää minusta kiinni, minulla on koko ajan takaraivossa kuitenkin pieni jarru, joka käskee minun olemaan äärimmäisen varovainen. Vaikka se on viime päivinä osannut paikata minun rikkinäistä sydäntäni, kiskonut kaikin keinoin esiin minun saveen uponnutta itsetuntoani, vaikka sen kanssa pystyy puhumaan ihan mistä tahansa, minä pelkään.

En minä tiedä onnistuuko kukaan enää satuttamaan minua niin paljon kuin Rinssi satutti, en usko että koskaan enää kykenenkään tuntemaan niin voimakkaita tunteita, mitä Rinssiä kohtaan tunsin. Ja onhan minulla tunteita sitä kohtaan edelleenkin, mutta ei enää niin täysivaltaisesti. Minähän päästin jo Purulelun lähelle ja vielä reilu kuukausi sitten olin sitä mieltä, että ei enää ketään. Purulelu on niin erilainen kuin Rinssi, se on ihan kuin toiselta planeetalta, se sanoo asiat kasvotusten eikä takuulla jätä minua epätietoisuuteen ja kertoo takuulla mikä mättää, vastaa varmasti ja rehellisesti, kun kysytään. Että vaikka se rikkoisikin minut, se kyllä kertoo, että miksi. Ja silloin minun ei tarvitsisi pohtia sitä, että mitä tein väärin tai että mikä minussa on vikana, koska tietäisin sen.

Enemmän minua kuitenkin huolestuttaa se, että jos päästän itseni taas tunteitten vietäväksi, minä menetän Purulelun paljon traagisemmalla tavalla. Se ei nimittäin ole mikään nuori mies enää, se on viettänyt rankkaa, välillä todella epäsäännöllistäkin elämää. Ja tuo viinan kanssa läträäminen on niin massiivista, että en edes tiedä, onko se tässä lähimmän kahden viikon aikana ollut päivääkään ihan täysin selvin päin. Ja kyllä se itsekin myöntää sen, että juo liikaa ja että on juonut jo kauan.  Lisäksi se polttaa ketjussa eikä varmaankaan syö juuri mitään. Olin itsekin melkoinen baarikärpänen nuorempana, mutta se ajoittui viikonloppuihin, pystyin käymään töissä ja viettämään suhteellisen normaalia elämää. Mutta moni tuttu mies niiltä ajoilta – osa nuorempia kuin Purulelu – on jo kuollut ihan vaan elämäntapojensa ansiosta. Ja minun sydäntä särkee ajatus, että niin ihastuttava ihminen kuin Purulelu on, kuolee tuohon.

Ja kuten olen monesti todennut, ei vanha koira opi kusemaan uuteen paikkaan, minä en aio millään tavalla saarnata, nalkuttaa, kerjätä, rukoilla sitä lopettamaan, koska minä en siihen kykene. Kukaan ei kykene, päätöksen pitää lähteä siitä itsestä, sen pitää itse haluta sitä. Asiasta voi aina keskustella, olemme sitä sivunneetkin jo, mutta minun on turha tuudittautua siihen uskoon, että se lopettaisi minun takiani tai siksi, että minä pyydän.

Mutta on se ollut minulle silti ihan suunnattoman iso laastari, se tietää, että minä olen rikkonut itseni ja yrittää parhaansa mukaan korjata. Ja kaikista alkoholinhuuruista huolimatta se on onnistunut siinä. Mutta puhdistetaanhan haavatkin alkoholilla.

Jep. Heräsin viideltä. Ei siksi, että olisin palavasti halunnut, vaan siksi että joku paukutti  ikkunaan. Eilen illalla olin niin väsynyt, että olin nukahtanut sohvalle. Nukun muutenkin aina silloin tällöin sohvalla, isossa sängyssä yksinään tulee välillä niin armottoman orpo olo. Joka tapauksessa havahduin siihen, että joku ihan tosissaan takoi ikkunaani. Asun siis melkein maan tasalla. Jos lyhyenläntä ihminen kuikuilee ikkunani takana, siitä näkyy ehkä otsa, pitemmästä kaverista näkyy jo koko pää. Mutta ikävä kyllä olohuoneen yhden ikkunan alla on sähkökaappi, jonka päälle notkea tyyppi hypähtää ilman suurempaa ongelmaa. Ikkunaan koputtaminen ei kuitenkaan tuota ongelmaa vaahtosammutinta suuremmille yksilöille. Talvella tilanne on vielä ikävämpi, kun ikkunan taakse muodostuu lumikinos, jonka päältä saa vielä paremmat näköalat asuntooni.

Havahduin siis sohvalta viltin alta, mutta en uskaltanut nousta, koska minua pelotti ihan helvetisti. Vähän kuitenkin kurkistin ja näin ikkunan takana jonkun tyypin, joka ilmeisesti seisoskeli sen pahuksen sähkökaapin päällä. Luulin, että sydämeni pysähtyy ja toivoin tosissani, että tämä on vain tavallista elävämpi uni. Lopulta koputtelu lakkasi, mutta enhän minä enää mitään unta saanut. Aikani piileskelin viltin alla kuin mikäkin pelkuriraukka ja lopulta kun nousin, uskalsin hiipiä kurkkaamaan ikkunasta, näkyisikö puistossa jotain epämääräisiä hiippareita. Ei näkynyt.

Kyseisessä ikkunassa on verkko edellisten asukkaitten jäljiltä. Verkon tarkoitus ei liene alun perin ole ollut pitää kulkureita ulkopuolella vaan kissat sisällä. Heillä kun oli pari kappaletta. Joka tapauksessa verkon ja ikkunan väliin on ilmestynyt leskenlehti. Jos ikkunani takana olikin joku kirvesmurhaaja, niin hänen viestinsä jää kyllä nyt vähän hämäräksi. Miksiköhän se mokoman rikkakasvin on siihen tunkenut.

Olisi varmaan pitänyt soittaa poliisille tai jotain, mutta en uskaltanut liikahtaakaan. En tiedä kuinka paljon tyyppi näki sisälle bambukaihtimen takaa, mutta minä en missään tapauksessa halunnut sen näkevän täältä mitään liihehdintää. Olisi varmaan pitänyt laittaa pimennysverhot joka ikkunaan, mutta tuohon pienimpään ei löytynyt sopivan kokoista.

Hyi olkoon, aika kammottava tapa herätä.

Purulelu oli pari päivää kateissa. Epäilin, että taisi viikonloppuna jäädä pullonkorkki auki. Eilen illalla kun lopulta näin sen, oli olemuksensa sen verran rähjäinen, että tiesin olleeni oikeassa. Mutta vaikka silmät harottivat ja punoittivat, se katse minkä se loi minuun oli semmoinen, että sai sukat pyörimään jaloissani. Edes silmien alle muodostuneet massiiviset silmäpussit eivät imeneet sitä tehoa. En kuitenkaan tarjonnut mitään krapulan parannusapua - kohtaaminen oli varsin lyhyt, enkä ole (ainakaan vielä) niin hänen lumoissaan. Vaikka järkeni välillä tuntuukin kadonneen jonnekin, jotain sentään taitaa olla jäljellä. Tosin en tiedä, mikä olisi tilanne, jos olisin päässyt eroon tunteistani Rinssiä kohtaan. Olisinko minä jo hyysäämässä ja hellimässä Purulelua. Kuvittelemassa, että meistä tulisi jotain, että minä muka jotenkin voisin muuttaa sitä. Puhuin sitten Maaruskan kanssa puhelimessa, ja molemmat olimme sitä mieltä, että ei mies muutu. Moni nainen vain tuntuu luulevan, että pystyisi muuttamaan miehen. Ehkä alkuun jotain muutosta tapahtuisikin, mutta pian nuo urokset kuitenkin vanhoihin tapoihinsa palaavat. Sääli vain, että tuossakin menee ihan tajuttoman hyvä mies pilalle viinan takia.

Eli vaikka Rinssi ei sitten loppujen lopuksi tainnut se elämäni mies ollakaan (tästä minä olen kyllä vieläkin sinnikkäästi vähän eri mieltä), niin ainakin sen olemassaolo näyttää vieläkin varjelevan minua tyhmiltä ratkaisuilta.

Täytyy tästä kipittää töihin. Ihme kun ei väsytä.

Lisäys klo 9:05. Eilen illalla huoltoyhtiö kävi korjaamassa lasinsirpaleet pihalta. Kun lähdin töihin, heillä näyttää olevan uusi urakka edessä. Taas oli yksi ikkuna säpäleinä.

Kun kerroin tapauksesta töissä, kehottivat että soittaisin isännöitsijälle. Vaikka ei asialle voikaan tehdä mitään, niin hyvä tuosta on tehdä merkintä johonkin, jos nimittäin ongelmat jatkuvat ja saadaan hiippari kiinni.

Ja ensi yön nukun kyllä kännykkä tyynyn alla. Vielä mukavampi vaihtoehto olisi saada salskea univormuinen poliisimies valvomaan turvallisuuttani, mutta niitä ei kuulemma ole tarjolla. Pöh.

Asiaa!

Lounais-Suomen syömishäiriöperheet ry viettää kansainvälistä Älä laihduta -päivää 6.5.2008. Päivä tukee yhdistyksen arvoja, joihin kuuluu pyrkimys luoda positiivisempaa minäkuvaa ja oikeus olla omannäköisensä koosta riippumatta. Älä laihduta -päivä tähtää ennen kaikkea oman itsensä hyväksymiseen ja kehon monimuotoisuuden esilletuomiseen.

Lisätietoja täällä.

Olipa kiva herätä viime yönä siihen, että käytävästä kuului armoton ryskytys ja pauke. Omaan oveenikin potkaistiin kerran. En noussut katsomaan, vaikka meteli huipentuikin särkyvän lasin helinään. Aamulla sain väistellä pihassa lasinsirpaleita, kun yksi naapureista oli ilmeisesti joutunut rikkomaan ikkunansa päästäkseen kotiinsa. Hittoako se minun oveani kävi potkimassa, ei minun kämpästäni hänen puolelleen pääse, ei, vaikka hakkaisi reiän seinään. Epäilen kyllä mahtoiko se olla edes asukas itse, sen tapoihin kyllä kuuluu kiipeillä ikkunasta sisälle, mutta en ole aikaisemmin huomannut hänen käytävässä riehuvan. Joka tapauksessa rikkoi ikkunan lisäksi myös uneni, mikä oli aika harmillista. Onneksi ei rikkonut oveani, vaikka siinä nyt kiva kengänjälki onkin.

Suomi24:n horoskooppi olisi tänään oikein lupaava, jos niihin olisi uskominen. Ainakin sinä osaat nyt nauttia elämästä täysin rinnoin. Näin hienoa päivää et ole elänytkään aikoihin. Alkuhankaluuksien jälkeen eräs ongelmakin ratkeaa.

Sain eilen lopulta äidinkin puhelimen päähän. Eipä tuo paljon jaksanut kanssani rupatella, mutta kerroin meneväni viikonloppuna käymään. Ja luultavasti olen ihan tervetullut, vaikka surkea tytär olenkin. Äiti kuulosti puhelimessa kovin vanhalta ja väsyneeltä. Vaikka ehkä teksteissäni vaikuntankin tunteettomalta paskalta häntä kohtaan, itkin kuitenkin vähän puhelun jälkeen. Ja toivoin, että saisimme välit lopullisesti kuntoon ennen kuin jompikumpi meistä poistuu tältä pallolta.

Vaikka eilen illalla itku tulikin, niin huomasin, että itken nykyisin huomattavasti vähemmän kuin ennen. Yleensähän Rinssistä puhuttaessa minulla nousee vedet silmiin, mutta eilen terapiassa pystyin puhumaan asiasta itkemättä. Minusta sekin on edistystä. Totta helvetissä minun on sitä ikävä ja sydäntä särkee edelleen, mutta epätoivoinen parkuminen on vihdoin ilmeisesti päättynyt. Ja vaikka Purulelu onkin niin symppiksen oloinen sänkykamarisilmineen, pelkään pahoin sen jäävän ikuiseksi kakkoseksi, tapahtui sitten meidän välillä mitä tahansa. Toisaalta, kuten olen joskus aiemminkin sanonut, taitaa olla liian varhaista pohtia tuollaisia asioita.

Sen lisäksi, että tänään ei saa laihduttaa, vietämme myös Kirjan ja ruusun päivää. Tykkään kummistakin, mutta pysyn kuitenkin poissa kirja- ja kukkakaupoista, sitä paitsi ruusut lakastuvatkin vähän turhan nopeasti – paitsi se, jonka sain viikko sitten. Millähän säilöntäaineella se on sumutettu, on nimittäin vieläkin todella hyvässä kunnossa. Jos se onkin muovia...

Töiden jälkeen kipin kapin kotiin. Jotenkin aina tuommoisen levottoman yön jälkeen on vähän ahdistunut olo, että onko kaikki kunnossa, vai onko joku vihdoin potkaissut oveni kokonaan sisään ja käynyt ryöväämässä kaikki taideaarteeni ja ming-dynastian aikaiset posliinini ja kuningattaren jalokivet ja kaiken muun, mitä nyt kämpässäni säilytänkään. Hah.

Kaikki oli ok, kukaan ei ollut edes korjannut lasinsirpaleita pihasta.